Nykypäivän maailmassa on helppoa olla murehtija ja väitän, että se on jopa suotavaa jossain määrin. Jokaisesta asiasta, niin koulun koenumeroista kuin ulkonäöllisistä seikoista, pidetään yllä todella suuria vaatimuksia.
Voin reilusti myöntää niin itselleni kuin muillekin olevani murehtija. Kyseisen luonteenpiirteen takia olen äärimmäisen helposti stressaantuva ja pessimistisyyteen taipuvainen ihminen. Tämä raastaa varmasti monien kanssaihmistenikin elämää ajoittain. Toisaalta tämä murehtiminen saa minut
(lähes) aina yrittämään parhaani ja asettamaan itselleni tavoitteita.
Joissain kohdin olen kuitenkin huomannut, että on vain parasta höllätä: murehtiminen ei edesauta kokeessa onnistumista tai kouluun sisäänpääsyssä. Se voi olla jopa este sille, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.
Sen sijaan käytänkin mieluummin murehtimiseen kuluvan ajan hyödyllisesti vaikka itse lukemiseen tai vaihtoehtoisesti rentoutumiseen, koska se on myös tärkeää esim. muistin kannalta. Eihän tämä ole ollut helppoa, mutta aika paljon on omasta asenteesta kiinni ja tukiverkoston antamasta tuesta. Saankin usein kuulla, että murehdin tai otan paineita tyhjänpäiväisistä asioista, mikä saa usein miettimään asioita hieman laajemmin.
Tavallaan tykkään blogin kirjoittamisesta juuri sen vuoksi, että tässä voin toteuttaa itseäni ja kehittyä jatkuvasti, mutta en kuitenkaan kilpaile mistään. Saan pitää blogin juuri oman näköisenä kirjoittaen minua kiinnostavista aiheista. Ainoa vaatimukseni blogini pitämiselle onkin, että saan itse siitä iloa ja intoa sekä lahjoitan sitä mahdollisesti jollekkin lukijallekkin.
Samalla kun olin kirjoittamassa tätä postausta
(postaus on siis kirjoitettu tasan viikko sitten torstaina), sain viestin äidiltäni, että minulle on varattuna opiskelupaikka ammattikoulusta! Ihanaa tietää, että on jokin paikka syksyllä, jossa aloittaa opiskelu ja tulevaisuuskin on heti hieman selvempi.
Toki vielä on mahikset päästä ammattikorkeakouluunkin, täytyy vain malttaa odottaa tuloksia. :-)
T. Emilia